Syöpähoidot ovat osaltani ohi. Eilen oli viimeinen sädehoito. Se oli nyt sitten siinä. Kolmen kuukauden päästä tutkitaan tarkemmin sitä, miten hoidot ovat onnistuneet. Tosin lääkärini sanoi jo muutama päivä sitten, että hyvältä näyttää. Blogasin jo aiemmin matkasta taudin toteamisesta sytostaattihoitojen loppuun. Nyt kerron parilla sanalla sädehoidoista.
Minulle määrättiin 26 sädetyskertaa. Pääsin mukaan sellaiseen hoitomuotoon, missä potilas vetää keuhkot täyteen happea, pidättää sitä sädetyksen ajan ja taas "saa hengittää". Tällä hoitomuodolla päästään syvemmälle kudoksiin, ihovauriot jäävät pienemmiksi ja pystytään paremmin ohittamaan sydänlihas. Olin iloinen, kaikille tämä hoitomuoto ei sovi.
Sain onneksi lääkäriltä luvan käyttää kelataksia hoidoissa juoksemiseen. Hoitoja oli jokaisena arkipäivänä, 5 kertaa viikossa, ja pahimmillaan olisin joutunut viettämään bussissa jopa kolmekin tuntia päivässä. Mutta koska sytostaatit menivät minulla myös jalkoihin ja tasapainoon, katsoi lääkäri minun olevan oikeutettu taksin käyttöön.
Ensimmäiset 18 kertaa sujuivat ihan mukavasti, mutta sitten tuli totaalinen tenkkapoo. Kone, joka mittasi keuhkoissani olevan ilman määrää, ei enää näyttänyt mitään lukemia! Kukaan ei tiedä miksi näin kävi, mutta seurauksena oli se, että meidän piti vaihtaa siihen perinteiseen sädetystapaan. Onneksi vasta tässä vaiheessa.
Sillä minun kaulani iho paloi pahasti. Tämä sädetystapa nosti hoitoalueen solisluun kuoppaan saakka ja nyt ihoni on aivan musta ja rikki. Lisäksi säteet ärsyttivät myös äänihuuliani ja ruokatorveani. Nieleminen on vaikeata ja ääni on poissa. Mies naurahtikin eilen, että onpa hassua kun kaikki äänivalta on hänellä. Mutta kaikki paranee aikanaan. Syödään sosesoppaa ja velliä. Ja elekieli on hyvä tapa kommunikoida. Pääasia on, että hoidot ovat viimeinkin ohi ja pääsen toipilaaksi!
 |
| Kuva: www.luma.fi |
Ajattelin illalla nukkumaan mennessäni kuinka ihana loppuvuosi toipilaana on, vain muutama pakollinen meno ja aikaa puuhastella kaikkea kivaa. Niinpä aamulla oikein säikähdin, kun huomasin soimaavani itseäni ompelemattomista kappaverhoista, selvittämättömistä papereista, opiskeluasioista, auton romuttamolle saattamisesta ym. Ruoskin itseäni jo ennen kuin sain silmiäni kunnolla auki!
Mercy, mercy!
Mikä hemmetti siinä on, että koko ajan pitäisi olla touhuamassa jotakin, suorittaa jotakin, olla tehokas ja mukatarpeellinen. Olen toipilas, läpikäynyt ihan tajuttoman raskaat hoidot, enkä muka voi antaa itselleni armoa lepäämiseen ja parantumiseen. Älytöntä! Ja nyt soimaan itseäni siitä, että olen soimannut itseäni... Triplatyperää!!! Muita kohtaan armoa ja ymmärrystä kyllä löytyy, mutta omasta hyvinvoinnista on mukamas niin vaikea pitää huolta.
 |
| Kuva: Mika Kanerva/Yle |
Tänään molemmat tyttäreni tulevat tänne ja juhlistamme hoitojen loppumista. Leivomme, herkuttelemme (jos puren oikein pontevasti, saatan saada jopa nieltyä =) ), olemme yhdessä ja nautimme toistemme seurasta - kun sitä vielä riittää. Vanhempi jää yöksi ja huomenna menemme kauppakeskukseen hakemaan tarvikkeita tuleviin projekteihin. Jos meitä huvittaa, voimme kasata yhden tekeleemme, mutta se on jos - eikä kun!
Ja yritän opetella olemaan armollinen myös itseäni kohtaan. Muistelen Eeva Kilven (Laulu rakkaudesta, 1976) runoa:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti