Elämää leikkauksen jälkeen

Keskiviikkona pari päivää sitten oli leikkaus. Kaikki meni tosi hyvin. Aamu alkoi sillä, että muhun ruiskutettiin radioaktiivista ainetta, joka näytti vartijaimusolmukkeen ja mahdolliset etäpesäkkeet sitten leikkauksen aikana. Leikkaava lääkäri oli tosi mahtava, piirsi muhun Rooman kaupunkikartan ennen kuin sai päätettyä miten sen leikkauksen oikein tekee. Heräämössä mun ensimmäinen kommentti koski vartijaa. Kävi ilmi, että se oli puhdas = syöpä ei ole ehtinyt levitä!!! (Nyt viimeistään otatte suihkurutiineihin tissien tarkastuksen kuivaamisen yhteydessä!) Helpotuksen kyyneleet nousi silmiin, ei voinut mitään.

Siis nyt voin vain todeta, että enkelit olivat mukanani. Ilmeisesti huomasin patit niin aikaisessa vaiheessa, että pääsin helpolla. Okei, tutkimuksia on vielä tulossa, mutta suhtaudun ihan hirvittävän luottavaisesti tulevaisuuteen. Halu selättää tämä tauti on niin suuri, että en missään vaiheessa todella ole edes ajatellut pahimpia vaihtoehtoja. Ja onhan nyt kevät - linnut laulaa, aurinko paistaa piiiitkän harmaan ja pimeän "talven" jälkeen. Kevät on luonnon uudelleensyntymisen aikaa ja sama tapahtukoon myös minulle kuten kaikille muillekin.

Kokemus on kuitenkin ollut pysäyttävä, niin mulle kuin läheisille ja koko kaveripiirille. Lapset ja mies, mun vanhemmat, ystävät ja tuttavat, kaikki ovat joutuneet kohtaamaan oman kuolemanpelkonsa. Välillä oli jopa sellainen olo, että olin itse se vahvin lenkki, joka lohdutti muita. Tuli mieleen Tove Janssonin kirjan nimi "Kuka lohduttaisi Nyytiä?" Mutta toisaalta olen myös sitä mieltä, että syöpää kohtaan on vielä liian paljon pelkoa ja ennakkoluuloja, tauti on useimmiten kuitenkin hyvin hoidettavissa - varsinkin rintasyöpä. Siispä haluaisin hälventää näitä uskomuksia.

Mutta ajatuksia tämä herättää meissä kaikissa. Kannattaako sitä nurista parista ylimääräisestä kilosta, vaatekaapin tyhjyydestä tai kusipäisestä tuttavasta. Seuransa voi aina valita, jättää muutamat herkut välistä ja vaikka tuunata vanhoista vetimistä uudenlaiset. Eikä elämä ole niistä kiinni.

Sovitaanko niin, että otamme tästälähtien elämän vastaan iloineen ja suruineen, valittamatta. Oma lähestymistapa ratkaisee sen, kuinka elämä sujuu ja positivisuus luo positiivisuutta. Mulla on elämänasenteena ollut yksi positiivarien motoista: "Asenne ratkaisee. Aina". Olen säilyttänyt taistelutahtoni, elämännälkäni ja iloisuuteni. Niillä mennään eteenpäin ja loppujen lopuksi voitetaan koko matsi - ensimmäinen erävoitto on jo plakkarissa =)

Tahdon vielä korostaa sitä, kuinka koko julkinen terveydenhuolto on toiminut loistavasti koko tämän matkan ajan. Mut on pidetty ajantasalla ja nopeasti, hoitohenkilökunta on pätevää ja positiivista, sympaattista ja tilanteen tasalla. En ole kertaakaan tämän kolmeviikkoisen pikapyörityksen aikana joutunut ihmettelemään tai odottelemaan sitä, mitä tapahtuu seuraavaksi ja koska. Tai miksi. Oikeastaan jos ihan rehellisiä ollaan, pääsen itse työstämään asiaa vasta nyt, kaikki on ollut tähän asti niin nopeata ja tehokasta...

Mutta niin söpön vaaleanpunaista kaikki sairaalassa oli. Niin nokkamuki kuin rannekekin. Hoitohenkilökunnalle 10 pojoa ja papukaijamerkit. Se reippaus, asenne, positiivisuus ja AIKA, jota he kaiken kiireen keskellä pystyivät potilaalle antamaan oli ihan uskomatonta! En olisi parempaa hoitoa voinut saada. Olen niin kiitollinen - monesta asiasta.

Eli nyt oikeasti otetaan elämä elämänä, seikkailuna, tutkimusretkenä, mieli ja aisti avoinna. Ei täydy katsella mukakaveria, tehdä munmukatäytyyetnoitykkäismusta -juttuja tai muuten olla mielinkielin. Jokaikinen meistä on arvokas juuri sellaisena kuin on ja kun oppii tykkäämään itsestään, oppi samalla myös tykkäämään muista. Rakasta itseäsi niin kuin rakastat muita! Olet sen arvoinen, vaikka kropassasi olisi enää 1½ rintaa, siellä on vielä se 1½ rintaa. Onko lasi puoliksi tyhjä vai täysi - sen päätät sinä!