Ohi on

Ohi on. Nimittäin sytostaattihoidot. Ja toivottavasti lopullisesti. Nyt sitten kerätään muutama viikko voimia ennen kuin alkaa seuraava viiden viikon koettelemus. Sädehoidot. Ja niitä onkin sitten jokaisena arkipäivänä. Mutta sitä ajatellaan vasta kun sen aika on. Nyt nautitaan siitä, että sytot ovat ohi! Parvekkeemme kärhökin innostui sarjakukintaan tämän tapauksen johdosta =)

Olen jo jonkin aikaa janonnut keltaista väriä. Ilmeisesti tämän kohdallani 18 viikkoa kestäneen myrkytyskuurin rasitukset kahden suurehkon leikkauksen jälkeen ovat syöneet energiatasoani. Keltaista on mukana miltei kaikissa tekemisissäni. Huomasin, että olen suunnitellut auringonkukkia niin lattioille kuin seiniinkin. Sytostaattien loppumista päätin juhlistaa sillä, että vaihdoin suursiivouksen kouriin joutuneen "pikkuvessamme" tekstiilit. Turkoosi pääsi tauolle ja tilalle tuli keltainen.

Matto on tehty Lankavan pienen Marketta-maton ohjeella. Kuteena käytin Moppari-kierrenarua ja koukkuna oli 8. Vähän pikkuinen tästä tuli, mutta se saa kaverikseen isomman kunhan vaan tokenen hoidoista sen verran, että uskallan jo lähteä kaupungille hakemaan lisää keltaista narua. Näiden kahden viimeisen hoitokerran jälkeen sivuoireisiin kun on kuulunut tasapainon huonontuminen ja huippaus.

Mutta pieni summa summarum matkasta syövän toteamisesta tähän välietappiin. Tämä tarina on hyvin henkilökohtaista, jokaisella potilaalla oireet ja tuntemukset ovat erilaisia. Eikä niistä jostain syystä puhuta. Yhä edelleen mielestäni syöpää hyssytellään liikaa, se kuitenkin on tauti muiden joukossa. Okei, vakava sellainen ja salakavala, mutta hoidot ja ennusteet ovat kehittyneen valtavasti. Syöpäjärjestöjen ja Rintasyöpä.fi sivustolta löyty rutkasti luotettavaa lisätietoa.

Mutta nyt palasia minun matkaltani. Ensimmäistä hoitokertaa ennen en oikeastaan ollut ehtinyt edes sisäistää sitä asiaa, että minulla on syöpä. Kaikki tapahtui tosi nopeasti, leikkaukset seurasivat toisiaan, ison haavan parantuminen takkuili, koko ajan piti juosta jossain. Proteesia, peruukkia, paperiasioita, opiskelu- ja muiden asioiden järjestämistä pitkää sairaslomaa ajatellen. Naureskelinkin kohtalotoverilleni, että: "Tämä on niin kamalaa haipakkaa, etteivät hiukset pysy perässä".

Sytostaattihoitokertojen välillä on aina kolmen viikon "toipumisjakso". Se kannattaa käyttää todellakin toipumiseen ja voimien keräämiseen seuraavaa kertaa ajatellen. Ulkoilla, levätä ja tehdä itselle mieluisia asioita. Vaikka mitään sivuoireita ei aluksi tulisikaan, ainakin minun kohdallani ne vähäisetkin kuitenkin kumuloituivat kerta kerralta. Nyt kun viimeisestä hoidosta on kulunut viisi päivää toipuminen on hyvällä mallilla, mutta selkeästi hitaammalla vauhdilla kuin ennen.

Ensimmäinen konkreettinen tapahtuma (okei, rinnanpoisto...), joka todellakin teki todelliseksi sairauteni olemassaolon oli hiusten lähtö. Se tapahtui ennen toista hoitokertaa. Kun ne alkoivat lähteä, iltaan mennessä niitä oli enää niin muutama haituva jäljellä, että ajelimme loputkin pois. Nyt olin "merkitty" nainen ja vaikka tähän asti olinkin voinut katsoa peiliin sen kummemmin ajattelematta asiaa niin nyt sieltä katsoi takaisin kalju syöpäpotilas. Todellisuus oli läsnä, mutta ilokseni kalloni muoto oli ihan ok ja kesäkampaus ilmava. Jos tähän olisi olemassa hymiö, voisi sen nimetä "positiivinen irvistys" -hymiöksi.

Kolmannen hoitokerran jälkeen alkoi päässäni tuntua omituiselta. Aivan kuin aivoni olisivat lilluneet läpipääsemättömässä, paksussa tervasuossa. Ajatusten muodostaminen oli vaikeaa, sanat olivat hakusessa, mitä yksinkertaisempienkin päätösten tekeminen tuskauttavaa. Nyt tiedän, että kyse on nk. "Chemo brain" -ilmiöstä. Sitä on tutkittu vielä vähänlaisesti, mutta ongelma on tiedostettu. Onneksi pahin vaihe häviää viikossa, parissa, mutta jonkinasteisena itse tila saattaa säilyä aivoissa vuosia. Enää tästä lähtien en siis ole hajamielinen tai hidas, sytoaivot ne vain tekevät tepposiaan.

Viidennen ja kuudennen hoitokerran jälkeen mukaan kuvioihin tulivat tasapainovaikeudet ja huippaus. Neuropatiasta ne hienosti puhuvat, mutta olisin itse hieman lievemmällä kannalla. Syöpäkollegoilta olen kuullut että tietynasteinen kömpelyys ja pään pyöriminen saattavat jatkua jonkin aikaa, mutta laimenevat ajan myötä. Siis ei kun sitä odotellessa.
.

Loppujen lopuksi kaikki meni siis suhteellisen kivuttomasti. Rankka kokemus, sitä EI todellakaan käy kieltäminen, mutta selvisin mielestäni "helpolla", jos niin voi sanoa. Hoitohenkilökunta osastolla on aivan mielettömän ihanaa, empaattista, asiansaosaavaa ja ystävällistä. Veinkin heille viimeisen hoitokerran kunniaksi ison pussillisen gluteiinittomia, laktoosittomia ja sokerittomia kaurakeksejä - jokaiselle jotakin. Kuulostaa pahemmalta kuin maistuu - ainakin keksilautanen oli kotiinlähtiessäni miltei tyhjä.

Nyt tämä vaihe minun tarinassani on siis ohi ja voin hyvillä mielin jatkaa kohti uusia haasteita ja seikkailuja! Elämä odottaa!